Tarmon blogit

13. joulu, 2014

Bruce Oreck, USA:n suurlähettiläs sen sitten antoi Suomelle; viiden kohdan ohjelman miten kehitämme tarinankerrontaamme. Tarvittiin oikein amerikkalainen kehonrakentaja ja menestynyt liikemies / poliitikko kertomaan se meille. Kas kun nuo sanat eivät tulleet Terminaattori-Arskan suusta J Brucen tarinaan kiteytyy viisaus; meitä suomalaisia vain vaivaa ajatus, että olemme huonoja kertomaan tarinoita. Jos et ole ehtinyt tätä tarinaa lukemaan, löytyy se täältä http://www.hs.fi/sunnuntai/a1417785839073

Olen paljon pohtinut monia suomalaisia riivaavaa ajatusta jossa he eivät halua olla Facessa tai muutenkaan sosiaalisessa mediassa mukana. Itseäni se häiritsee, koska niin paljon elämästäni, ajatuksistani ja minulle tapahtuvista asioista siellä jaan. Tuossa taannoin soitin automyyjälleni ja ohimennen kerroin että olen eronnut pitkästä avioliitostani. ”Hä – mitä ihmettä, milloinkas tämä tapahtui?” kysyi Kati. ”Ai niin, ethän sinä ole Facessa, ethän sä voinut tietää” vastasin minä. ”Tyhmä minä” -ajattelin ensin, mutta hetken päästä sanoinkin Katille; ”Tyhmä sinä kun et ole Facessa”. Kun sitten illalla olin lenkillä aloin ajattelemaan: ”Voiko automyyjä menestyä jos hän ei ole Facessa?” ”Voisiko ihminen olla onnellisempi jos hän on tai ei ole Facessa?” jatkoajattelin. Molempiin kysymyksiin voi tietysti sanoa, että ”ihminen voi menestyä ja olla onnellinen ilman Facebookia” mutta onko asia niin yksiselitteinen? Jos myyjän tavoite on myydä mahdollisimman paljon ja toteuttaa tienaamillaan rahoilla perheensä unelmat, voisiko menestystä ja onnellisuutta lisätä Facebookin avulla?

Tapaan 1000+ ihmistä vuosittain

Työni yrittäjänä on siinä mielessä mukavaa, että tapaan vuosittain paljon muita yrittäjiä ja ihmisiä vastuullisissa rooleissa. Laskujeni mukaan tapaan noin 1000-2000 ihmistä vuosittain. Pyrin nykyään verkostoitumaan näiden ihmisten kanssa Facessa, LinkedIN:ssä ja eri tapahtumissa. Jaan ajatuksiani ja ideoitani avoimesti ja saan takaisin mielettömästi uusia ideoita, joita voin sitten hyödyntää tehdäkseni omasta, perheeni tai yritysteni elämästä parempaa. Näin se vain menee.

Tapaan joka viikko useita ihmisiä, jotka haluaisivat menestyä mutta eivät halua olla sosiaalisessa mediassa, esim. Facebookissa. Nämä ihmiset perustelevat päätöstään olla poissa Facesta järkisyillä, vaikka taustalla on meille suomalaisille tuttu ajatus olla vaatimaton. ”Älä suotta korosta itseäsi tai leuhki saavutuksillasi”, ”joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa” ja niin edelleen. Toinen syy olla pois julkisista verkostoista, on esiintymisen pelko. ”Mitähän nuo nyt minusta ajattelevat” sekä ”en osaa kertoa tätä asiaa oikein”. Minulle perustellaan, että mieluummin soitan ihmisille ja tapaan heitä kuin kirjoittelen Facebookissa. Bullshit sanon minä, nuohan ovat kaksi ihan eri asiaa. Ei Facebook vähennä soittelua tai ihmisten tapaamista, päinvastoin se lisää sitä. Miten moniin juhliin minutkin on kutsuttu Facebookin avulla? Kun olen hieman keskustellut näiden ihmisten kanssa, sanon heille että tuo ajatus on kuin syöpä päässäsi, siitä pitää päästä eroon. Perustelen tätä hieman.

Itselläni tämä ajatus eli vahvasti päässäni vielä syksyllä 2011 ennen kuin perustin tilini Facebookiin. Pelkäsin siis samoja asioita, mitä minusta ajatellaan ja että osaanko kirjoittaa siellä mitään. Aluksi kirjoittelin lähinnä kotiin ja lapsiin liittyvistä asioista, otin kuvia lomamatkoilta jne. Sellaista ihan normaalia kotikirjoittelua. Huomasin pian, että itseäni ei kiinnostanut juurikaan muiden kuvat heidän lapsistaan joten arvelin asian olevan samoin myös toisinpäin.

Aloin noin vuosi sitten miettimään, minkälaisena ihmisenä muut näkevät Tarmo Herlevin? Jos tunnen tuhansia ihmisä ja niistä sadat kuuluvat sosiaaliseen verkostooni, mistä minut tunnetaan? Tunnetaanko minut lasteni isänä, taloni rakentajana, kuntourheilijana, veneilijänä, puolisoni miehenä vai mistä? Mikä on se muistijälki (=brändi) joka keskimäärin ihmisessä herää kun hän ajattelee minua? Mitä haluaisin ihmisten ajattelevan minusta? Olen valinnut omat polkuni yrittäjänä ja olen tottakai ylpeä lapsistani, mutta heidän saavutuksensa ja kasvunsa ovat ihan täysin heidän omaa ansiotaan. Aidosti ylpeä olen yrityksistäni sekä niiden saavutuksista ja menestyksestä. Yritysten menestys kun pitkälti on minun, yhtiökumppaneitteni, henkilöstön ja sidosryhmien yhdessä rakentamaa.

Tein pienen päätöksen. Aloin pääsääntöisesti kirjoittelemaan yrityksistäni, tapahtumista niissä, työreissuista jne. Tottakai postailen paljon itseeni, kotiini, lapsiini ja viime aikoina uuteen parisuhteeseeni liittyvistä asioista, aina kun siltä tuntuu. Tärkeintä on tunnustaa, että kirjoitan asioista, jotka itseäni kiinnostavat. Yrittäjä kun olen, useat kiinnostavat asiat liittyvät yritystoimintaan, businekseen, liikeideoihin, ansaintalogiikkoihin, yrittämiseen jne.

En halua olla Facessa enkä halua menestyä

Okei, takaisin asiaan. Kun yrittäjäkollega sanoo minulle, että minua ei kiinnosta olla sosiaalisessa mediassa, sanon hänelle; ”silloin sinua ei kiinnosta menestyminen”. Olet ammatinharjoittaja joka pyörittelee omaa liiketoimintaa, ja jos se menestyy niin ainakaan se ei sinun markkinointiosaamisesta johdu. Jos haluat oikeasti menestyä, tulee tuhansien ihmisten olla kiinnostunut sinusta ja tuottestasi/palvelustasi.

Otetaan esimerkki. Tapasin jokin aikaa sitten aivan mahtavan nuoren miehen, joka pyörittää aivan briljanttia liikeideaa: Räätälistudio Kampissa, josta saa edullisesti mittatilausvaatteita. Aivan mahtava tyyppi ja juuri tuollaisia ihmisiä haluan oppia tuntemaan. Pystyn vilpittömästi suosittelemaan häntä sadoille muille yrittäjille heti. Kysyin kaverilta, onhan hän Facessa? Vastaus; en ole koska en ymmärrä miksi minun pitäisi siellä olla. Kerroin tämän tarinan, että tuhannet ihmiset haluavat kuulla hänen tarinoitaan vaatetuksesta, uusista trendeistä, Linnan juhlien kommentointia, mitä tahansa. Nämä ihmiset eivät koskaan soita sinulle, mutta haluaisivat varmasti lukea esim. Facesta tai Twitteristä mitä ajatuksia hänellä on. Ja päivänä jolloin tuhansista ihmisistä joku haluaa uuden puvun, hän kävelee myymälääsi. Vaikka ette olisi koskaan tavanneet. Tätä on menestyminen sosiaalisessa mediassa ja busineksessa. Kaveri älykkäänä liikemiehenä ymmärsi heti mistä on kyse, liittyi Faceen ja lähetti satoja kaverikutsuja. Mies menestyy varmasti, koska viisautta on tietää mitä tehdä, mutta älykkyyttä on tehdä mitä tietää.

Jatkojalostetaan hieman ajatusta Katista joka siis myy autoja. Ja todella hienoja, uusia Volvoja myykin. Itse olen aivan ihastunut nykyiseen uuteen Volvooni ja sen teknisiin hienouksiin, jotka helpottavat minun arkeani liikkuessani asiakkaalta toiselle. Kati joka siis olisi Facebookissa ylpeänä kertoisi uusista innovaatioista joita Volvo tuo joka vuosi markkinoille. Nyt sieltä on tulossa uusi hieno XC90, joka on maailman tehokkain ja upein hybridiauto, täynnä huikeita ominaisuuksia. Voisikohan Katin muutamat sadat asiakkaat olla somen kautta kiinnostuneita näistä? Voisiko joku Tarmo tai muu asiakas jakaa näitä juttuja eteenpäin? Lisäisikö se kenties merkkiuskollisuutta ja halukkuutta vaihtaa uuteen Volvoon hieman aikaisemmin? Vastaus; NO IHAN VARMASTI! Jos taas Kati haluaisi myydä Volvojansa asiakkaansa kavereille, saisi hän 500 Facebook –faninsa kautta noin 100.000 ihmisen verkoston, jolle hän voisi kohdentaa vaikkapa ilmaisia koeajokampanjoita muutaman satasen markkinointibudjetilla. Myisikö Kati kenties muutaman kymmenen auton vuodessa enemmän? Veisikö hän niillä lisäprovisioilla perheensä kerran vuodessa vaikkapa etelään? Olisiko Kati menestyneempi?

Tästä Bruce Oreck puhui. Kerrotaan itsestämme ja yrityksistämme tarinoita ja jaetaan niitä. Meillä suomalaisilla on huikea historia, olemme tapelleet ylivoimaisia vihollisia vastaan, maksaneet aina velkamme, selviytyneet lumen ja suon keskellä ja rakentaneet hienon yhteiskunnan, josta pursuaa ideoita. Meillä on maailman sivistyneimpiä kansoja koulutuksen tuloksia vertailemalla ja maailman parhaimpia kilpailukykyjä. Mutta tutkimusten valossa emme ole kovin älykästä kansaa markkinointipuolella. Onneksi tämä on opittavissa ja muutettavissa.

Tarinan kerronta on helpointa on aloittaa sosiaalisessa mediassa, koska se on aina läsnä. Tiivistetään tarinat siellä, jaetaan niitä, ja kun oikea ”hitti” osuu kohdalle monistetaan siitä iso tarina. Näin syntyy menestystarinat, joita koko maailma kuuntelee.

Mikä tarina sinulla on kerrottavana? Minä, ja koko maailma haluaa kuulla sinun tarinasi.  

Joulukuussa 2014

Tarmo Herlevi

9. joulu, 2014

Elin koko aikuisikäni ensimmäiset reilut kaksikymmentä vuotta ihmetellen, miksi lihoin. Lapsuus ja nuoruus meni niin, että olin vähintään sopusuhtainen ellen peräti laiha. Siinä kahdenkympin korvilla, armeijan aikoihin aloin lihomaan. Olen 185cm pitkä, ja ennen armeijaa painoin noin 75 kg, ja armeijan jälkeen painoni nousi nopeasti 90kg:n paremmalle puolelle. Naimisiin mennessäni v. 1998 painoni käväisi viimeisen kerran 85kilon alapuolella mutta jo ensimmäisen muksun jälkeen paino oli taas tutussa 90+ kilossa.

Vuonna 2011 havahduin. Olin harrastanut satunnaisesti liikuntaa ja pitänyt huolta ruokavaliosta ja silti puntari näytti 106kg ja vyötärön ympärys henkeä pidätellen oli noin 105cm. Eli kaikki riskirajat oli ylitetty. Olin myös kiinnittänyt huomita jatkuvaan väsymystilaani ja nukkumaanmenoaikaan harvoin enää väsytti. En pitänyt itsestäni ja pieni diabeteksen pelko heräsi sisälläni, olihan aikuisiän diabetes sukuni rasite.

Kaiken lisäksi parisuhteeni oli alkanut rakoilemaan (lue edellinen blogini sen syistä) ja aloitin v. 2012 kesän jälkeen uudelleen tupakoinnin. Noniin. Loppuelämä ylipainoisena, pahalta haisevana katkerana miehenä, siinäpä mukava tulevaisuuden kuva. Loppuvuosi siinä sitten menikin tupakoidessa, liikuntaa harrastamattomana, parisuhdehelvetissä ja masennuksen kourissa. No, masennuksesta pääsee eroon terapioimalla ja lukemalla, tupakoinnista itsekurilla mutta edelleen, painon ja liikunnan kanssa oli suuria ongelmia. Sitä olin yrittänyt jo parin vuosikymmenen ajan saada kuriin erilaisilla dieteeillä ja liikunnan lisäämisellä. En vain ollut huomannut yhtä sudenkuoppaa: Ruokaa pitää syödä joka päivä, ja liikkumisestä pitää tehdä päätös joka päivä. Joka ikinen päivä, sen vuoksi muutoksen tekeminen on hankalaa.

Aloin seuraamaan ihmisiä joille painonhallinta ei ollut ongelma ja vertasin heidän elämäntottumuksiaan ihmisiin, joilla paino sekä liikunta oli ongelma. Huomasin asian, joka minulla oli lapsena; olin energinen, innokas ja liikuin paljon, samalla minulla ei ollut syömisen kanssa mitään ongelmia. Näin toimii ihmiset, joilla liikkuminen ja syöminen eivät ole ongelmia. Kun taas itselläni ja verrokkiryhmällä oli yhteinen nimittäjä; Syömisen himo ja jatkuva väsymys. Jos pitää tehdä väsyneenä päätös lähdetkö liikkumaan, mikä on vastaus? Jos pitää väsyneenä tehdä päätös syötkö seuraavaksi terveellisesti vai lisää roskaa, kumpaan päädyt? Huomasin, että jatkuva väsymys oli syynä liikkumattomuuteen ja huonoon ruokavalioon. Heräsi kiinnostava kysymys; Miten pääsen eroon väsymyksestä? Ja korostan nyt heti, väsymys ei tarkoita jatkuvaa haukottelua ja halua mennä nukkumaan, vaan yleistä, epäenergistä olotilaa joka vaivaa suurimman osan päivästä. Mikä minulla aiheutti väsymyksen? Vastaus löytyi eräästä kirjasta; Väärät ruokailutottumukset ja ruokavalio. Päätin kokeilla sokeritonta ja hiilihydraatitonta ruokavaliota. Samalla päätin, että tavoitteeni ei ole laihtua vaan ainoastaan päästä eroon väsymyksestäni. Päätin kokeilla ruokavaliota aluksi 3kk ja jatkaa sitä tarpeen mukaan. Päätin sallia jouluna herkuttelun jos siltä tuntui.

Mitkä olivat tulokset?

Aloitin sokerittoman ja vähähiilarisen ruokavalion syyskuun 15. päivä 2013. Painoin tuolloin noin 98kg ja jaksoin hölkätä yhtäjaksoisesti noin 1 kilometrin. Ensimmäisen viikon jälkeen huomasin, että mieleni teki käydä päivittäin kävelylenkillä, ja väysymyskohtaukset iltapäivällä ja päivällisen jälkeen olivat vähentyneet merkittävästi.

Joulukuussa 2013 kävin kehon koostumusmittauksessa, ja puntari näytti edelleen painoa 93,4kg ja painoindeksini oli edelleen ylipainon puolella, tarkalleen 27 (ylipainon raja 25). jaksoin hölkätä noin 2-3km yhtäjaksoisesti. Kävin joka viikko oma-aloitteisesti n. 3 kertaa kävely/hölkkälenkillä. Jouluna 2013 retkahdin sen verran, että söin laatikollisen Alladin suklaata, muuten noudatin ruokavaliota.

Keväällä 2014 kävin uimahallin puntarilla, ja painoni oli pudonnut maagisen 90kg:n alapuolelle, ja laitoin tästä Faceen maininnan. Jaksoin hiihtää yhtäjaksoisesti 10km, ja hölkätä noin 5km. En oikeastaan koko aikana ollut kaivannut herkkuja, jos herkuttelin söin tummaa suklaata ja rusinoita.

Kesällä 2014 huomasin, että minuun oli tullut ”liikkumisen himo”, eli aina kun oli mahdollista halusin mennä käymään lenkillä. Ei mitään pitkiä lenkkejä, sellaisia 45-60 min juoksulenkkejä ja samalla hiukan ylävartalotreeniä ulkopunttisalilla Leppävaarassa.

Syksyllä huomasin, että jaksoin juosta jo yli 10km yhtäjaksoisesti ja painoni oli tipahtanut mukavasti 86kg:n kieppeille. En enää himoinnut ollenkaan vanhoja herkkuja, kuten jäätelöä, irtokarkkeja, hampurilaisia&ranskalaisia jne. Herkuttelin pihveillä, voissa paistetuilla kasviksilla, rusinoilla jne. Huomasin, että makuaistini oli muuttunut, täytekakkukin maistui ällöttävän makealta, jota töissä kollegat ahmivat kaksin käsin ja herkuttelivat sillä. Eikä siinä mitään, minulle se vain ei maistunut.

Sitten uusi kehonkoostumusmittaus marraskuussa 2014; Kaikki mittarit vihreällä, painoindeksi 22, rasvaprosentti 16 ja tosi kivat muutkin lukemat. Ja mikä tärkeintä; oloni on aina virkeä enkä ole tarvinut päiväunia vuoteen käytännössä kertaakaan. Aikaisemmin otin päikkärit monta kertaa viikossa. Tätä kirjoittaessani, 9.12.2014 mietin eilistä päivää kun kävin tyttäreni Nellin kanssa sunnuntaina uimahallissa. Puntari näytti uinnin jälkeen 83,9kg ja en ole päivääkään laihduttanut. Huh mikä muutos!

Lopputulema, mitä sain ja mitä menetin?

Mikä tämän mahdollisti? Tajusin, että minun ei kannattanut aloittaa laihduttaa, vaan lopettaa lihomiseni syyt. Ja se oli selkeä; jatkuva väsymys esti liikkumisen ja sai minut himoitsemaan herkkuja. Ja herkkujen syönti taas lisäsi väsymystäni. Jätin herkut ja nopeat hiilarit pois ruokavaliosta, väsymys poistui ja tilalle tuli liikkumisen halu ja hyvä ruokavalio. Lisäksi bonuksena hyvät yöunet, mahdollisuus tutkia itseään ja parisuhdettaan ja hyvä suhtautuminen itseensä sekä minäkuvan parantuminen. Menetyksiä ei ole tullut yhtäkään. Moni kysyy millä minä herkuttelen. Aika tyhmä kysymys; ihan samalla tavalla kuin ennenkin, herkuttelen niillä asioilla jotka minulle tuovat mielihyvää; Esim. hyvä elokuva, hyvä musiikki, hyvä ruoka ja tumma suklaa, ihanalla parisuhteella, leikeillä ja keskusteluilla lasten kanssa. Ennen herkuttelin karkeilla ja pikaisellä mielihyvällä, nykyään ihan eri asioilla. Aidoilla asioilla jotka tuovat mielihyvää itselleni mutta myös läheisilleni. Sain terveen elämän, hyvän itsetunnon, aidot ihmissuhteet ja menetin väsymyksen. Aika hyvä vaihtokauppa, sanon minä!

Sanon kaikille jotka harkitsevat laihduttamista; Älä laihduta. Unohda laihduttaminen, et tule onnistumaan. Mutta jos päätät lopettaa lihomisen ja sen, että et halua enää liikkua, onnistut varmasti. Sinun pitää vain löytää oma lihomisen syysi. Minä sen löysin, ja olen siitä hyvin onnellinen J

Joulukuussa 2014

Tarmo Herlevi

29. marras, 2014

Tänä viikonloppuna sitä on sitten oikein äänestetty eduskunnassa lakialoitetta asiasta, saako samaa sukupuolta olevat henkilöt mennä naimisiin vai ei.

Minä olen epätasa-arvoinen mies. Minun sukupolveni on kasvatettu hokemalla ”Suomi on maailman tasa-arvoisin maa”. Toisena maailmassa sallimme naisille äänestysoikeuden ja saimmehan miltei ensimmäisten joukossa naispresidentinkin. Näitä hokemia viljellään peittelemään epätasa-arvoa, jota sukupolvet nyt ja meitä ennen ovat onnistuneet rakentamaan. Tunnustaako kukaan, että elämme epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa? Ei tietenkään. Elämmekö sellaisessa? Jos katson ympärille tätä kohua lakialoitteen läpimenosta, jos juttelen työntekijöitteni kanssa tai lukuisten ystävieni kanssa, niin en voi muuta sanoa kuin että ”Ehdottomasti elämme epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa”

Miten tämä epätasa-arvo ilmenee, ja miksi se elää meissä niin vahvana?

Kun puhun epätasa-arvosta, en tarkoita naisen ja miehen eurosta, vaan kaikesta missä ympärillämme rakennetaan tasoeroja ihmisten välille. Puhun oikeuksista ja oletuksista, miten ihmisen oletetaan toimivan riippuen sukupuolesta, iästä, rodusta, koulutuksesta, toimenkuvasta. Ja minkälaisia oikeuksia sille annetaan.

Minut on kasvatettu epätasa-arvoiseksi ihmiseksi. Kotona vanhempani olivat saaneet perinteisen maatilan perheen kasvatuksen – miesten ja naisten työt olivat ilmeiset. Isäni oli yrittäjä, ja hänellä oli selkeä mielipide minkälaisiin tehtäviin työt jaettiin ihmisen sukupuolen, koulutuksen ja iän perusteella. Koulussamme ja mediassa 80-luvulla epäsuorasti jatkuvasti jaettiin oikeuksia ja oletuksia miten ihmisiä jaettiin samoin perustein. En opiskellut paljoa, menin yläasteelta suoraan kauppaopistoon ja sieltä pankkiin töihin. Pankissa ikäni ja koulutustasoni perusteella minut nopeasti luokiteltiin tiettyyn kategoriaan, josta olisi ollut mahdotonta edetä urallaan montaa porrasta ylemmäksi. Ihminen oli tyhmä, jos se ei ollut käynyt kouluja, ei sellaista voinut vastuulliseen työhön laittaa.

Nyt minulla on kaksi yritystä, jossa tasa-arvon toteutuminen on minulle kunnia-asia. Miksi näin? Eikö helpompaa olisi toimia kuten yhteiskunnassa on tapana, eli epätasa-arvoisesti katsoa koulutustasoja, ikää, sukupuolta, rotua jne ja sen mukaan jakaa työ- ja vastuutehtävät? Ei tietenkään. Kaikissa ihmisissä on sama potentiaali riippumatta edellä mainitusta henkilön ominaisuuksista. Jos halutaan rakentaa menestyvä organisaatio, ihan kaikille on annettava mahdollisuus lanseerata ideoitaan ja edetä urallaan. Epätasa-arvoisessa työyhteisössä vastuu ja valta jaetaan ominaisuuksien mukaan, ei kompetenssin mukaan mikä henkilöllä juuri sillä hetkellä on.

Olen juuri eronnut 16v kestäneestä avioliitosta jossa sain 3 ihanaa lasta ja jonka ajan elin suurimman osan ajasta onnellisena. Miksi erosimme? Suhteemme ei ollut tasa-arvoinen. Päässäni ollut epätasa-arvon koodi, joka minuun lapsena istutettiin yhteiskuntamme toimesta, ajoi osaltaan suhteemme kriisiin ja lopulta eroon. Epätasa-arvo ilmeni töiden ja vastuiden jakamisena, vapaa-ajan jakamisena ja suhtautimisessamme avioliittoon tasa-arvoisena yhteisönä. Ja korostan, että minulla tässä oli ehdottomasti isoin oppikäyrä, ja meidän epätasa-arvoisessa parisuhteessa mies otti vallan (”perheen pää”) ja nainen uhrautui (”perheen vastuunkantaja”). Tätä työn- ja vastuunjakoa kesti hyvin 10 vuotta, sen jälkeen homma mureni.

Olen eroni jälkeen syksyllä 2014 tavannut useita eronneita, ikäisiäni miehiä ja naisia. Pääsääntöisesti kaikkia tarinoita yhdistää sama kaava; Mies on varmistanut perheen elatuksen sekä ”miesten työt” ja nainen on uhrautunut perheen muissa asioissa. Aluksi kaikki sujui hyvin kun oli yhteiset unelmat (talo, auto, lapset, ura ja etelänmatkat kerran vuodessa). Kun kaikki unelmat oli saavutettu alkoi tyhjyys, tasainen arki ja ehkä toisen syyttely ja katkeruus. Näin itsekin toimin, erooni saakka. Sitten huomasin itse katsoa vähän kauemmaksi kuin puolisooni ja huomasin epätasa-arvon koodin päässäni, miten se oli nakertanut suhdettamme oikeastaan jo hääpäivästämme alkaen. Miten minuun oli istutettu kaava miten yhteiskunta toimii ja mitä minulta oletetaan; menestystä (=menestyvä yritys, talo, autot) ja perheen päänä toimimista (=vastuu elatuksesta, miesten töistä huolehtiminen). Kun näissä kaikissa mielestäni onnistuin ihmettelin, missä kruununi viipyy. Miksei puolisoni tätä huomaa ja tästä kiittele? En sano, että olisin suhteessani ollut päällikkö ja vaimo työntekijäni, tarkoitan vain että jaoin mielessäni työt ja vastuut sukupuolen mukaan, kuten minut oli kasvatettu. Näin myös vaimoni toimi, ihan saman kasvatuksen saatuaan. Ja korostan, että kasvatuksessa vanhempien osuus on jonkunlainen mutta ei määräävä. Enemmän siihen vaikuttaa koululaitos, kaverit ja media kuten TV, radio ja lehdet.

Nyt opettelen tästä epätasa-arvon koodista eroon. Osin siinä olen firmoissani jo onnistunut, voin sanoa että molempia yrityksiä (Hetihuolto Oy ja Bitify Oy) johtaa ehkä yrityksen vähiten kouluttautuneet ja nuorimmat henkilöt. Ihan siksi, että heillä on paras kompetenssi ja innostus työhönsä. Siviilielämässäni tämä onkin jo vaikeampaa. Olen tavannut upeita ihmisiä ja saanut heiltä hyvää sparrausapua tässä. Erityisesti yhden ihmisen, jonka kanssa asiasta on puhuttu paljonkin. Ehkä joskus vielä onnistun yhdessä rakentamaan tasa-arvoisen perheen, jossa ihan kaikkien kompetenssi, osaaminen ja intohimo tulee oikeaan arvoon. Perhe, jossa ilo, onni ja elämä on lapsilla ja aikuisilla samanarvoinen, jossa kaikkien mielipiteet otetaan samalla tavalla huomioon. Jos teen tarpeeksi töitä, olen rohkea sekä avoin, tulen tällaisen perheen vielä saamaan.

Kun luen nyt 29.11.2014 Helsingin sanomia ja kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta on ensimmäisen kerran mennyt läpi eduskunnassa, liikutun. Miten paljon meillä Suomessa on ihmisiä, joilla ei ole samoja oikeuksia kuin toisilla ihmisillä. Ja että tarvittiin oikein kansalaisaloite jotta homma saadaan läpi. Torstaina meillä töissä yksi työntekijä varovasti kysyi, voiko hän lähteä perjantaina mielenosoitukseen sanoin; ”Tottakai. Mene ja näytä niille mulkuille mitä mieltä sinä olet, minä olen ja koko Suomi oikeasti on!”